The Final Frontier(Jakarta & Mount Bromo)

Pari viikkoa kului Perhentian reissusta ja löysin itseni jälleen lentokentältä. Suuntana Javan saari Indonesiassa.Lennot Jakartalle(Indonesian pääkaupunki) ja takaisin. Maksoi kokonaiset 40 euroa. Reissussa suoritettaisiin elämysmatkailua vuoristoon, tulivuorten kraattereiden raksaamista ja Jakartassa seikkailemista. Aikaa tähän oli torstaista- maanantaihin. Eli 4 päivää. Matkustaminen suoritettiin tag-teamissa Grantin(Jenkki, joka oli mukana jo Thaimaassa) kanssa.

Ennakkoon olimme kuulleet melko villejä huhuja Jakartasta ja Indonesiasta. Tämä maailman neljänneksi suurin valtio(yli 220 miljoonaa asukasta) koostuu yli 11,000 tuhannesta saaresta. Näistä Java on tiheimmin asutettu. Saasteet, köyhyys, korruptio ja rikollisuus. Siinäpä ne asiat jotka tulivat päällimmäisenä mieleen. Ja melkein kaikesta saimme osamme.

1,5 tunnin lennon jälkeen saavuimme Jakartan lento-asemalle. Rajatarkastuksessa Grantin passissa ilmeni "ongelma". Miehen passissa ei ollut riittävästä tilaa viisumille mikä aiheutti tietenkin paikallisille koppalakeille tsänssin ansaita hieman lisäansiota. Grant ohjattiin sivuun ja minut passitettiin kauemmaksi. Paikalle saapui hieman lihavahko päällysmies ja homman nimi oli selvä. Oli lyötävä massia pöytään, että lisäsivut ilmaantuisivat Grantin passiin. Neuvottelut kestivät tovin ja hetken jopa pelkäsin, että matkakumppanini reissu loppuisi siihen. Lopulta Grant ilmaantui paikalle ja kysyi paljonko minulla oli Singaporen valuuttaa mukana. Korruptoitunut kyttä halusi 50 dollaria. Noh ei auttanut muuta kuin maksaa. Viisumi passiin ja matka jatkui. Tervetuloa maahan missä mikään ei toimi. Ei edes viranomaiset :)

Lentokentältä matka jatkui juna-asemalle, jossa ostettiin liput Surabaya nimiseen kaupunkiin. Sieltä oli tarkoitus ottaa bussi vuoristokylään. Juna matka sujui hyvin lukuun ottamatta aseistettuja vartioita(lue siviilit AK-47- rynnäkkökiväärien kanssa). Ja tietenkin juna oli tunnin myöhässä. Tähän oli syy edellisen junan, joka oli syöksynyt raiteilta :). Paikalliset tuumivat, että junan suistuminen raiteilta on hyvin yleistä mutta ei kuulemma palon törmäyksiä.
Että näin täällä tänään.

Yö junassa enemmän tai vähemmän nukkuneena. Bussiasemalla oli kunnon torikokous menossa. Kuskit kilpailivat asiakkaista ja huutelivat kurkku käheänä tulemaan kyytiin. Indonesialaiseen tyyliin lähtöaikatauluja ei ollut vaan matkaan lähdettiin kun bussi oli täynnä. Oman bussin kohdalla kävi flaksi ja jouduimme odottamaan noin varttitunnin lähtöä. Itse matka sujui nopeasti ja kivuttomasti. Mitä nyt silloin tällöin kyytiin hyppivät kauppiaat ja muusikot. Kauppiaat kauppasivat kaiken maailman krääsää ja evästä. Muusikot soittivat parit biisit, keräsivät massit ja hyppäsivät liikkuvasta autosta ulos. Ja kyllä, auto ei koskaan pysähtynyt. Hiljensi vauhtia ja silloin piti liikkua sisään tai ulos.

Saavuimme Progolingo nimiseen kylään parin tunnin kyydin jälkeen. Täällä valkoinen oli vissiin kohtuu harvinainen väri ja varsinkin kylän lapsilla riitti ihmetystä ja hauskuutta meidän kustannuksella. Ja näin muuten oli koko Javan saarella. Turisteja ei liiemmin näy. Ensimmäinen trävelikohtaaminen tapahtui kaksi päivää menolennon jälkeen. Uskomatonta, mutta totta.

Progolingossa piti vielä ottaa yksityisyrittäjän kyyti vuoristoon. Hieman hintoja kyseltyämme päädyimme pakettiauto/minibussi häkkyrään. Hinta ei päätä huimannut, mutta juju oli siinä, että auto liikkui vasta kun se oli täynnä. Ja täynnä siis Indonesialaiseen tyyliin. Seitsemän hengen autoon tulisi 15 ihmistä. Puolitoista tuntia venattiin ja sitten meni hermot. Kysyttiin voitaisiinko ostaa loput paikat, jos auto lähtisi samantien liikkeelle. No totta kai rahalla saa ja hevosella pääsee. Auto täyttyi samassa 12 hengellä kylän väkeä ja meille luovutettiin kokonainen takapenkki muiden ahtautuessa vieri viereen ja osa meni jopa katolle istumaan. Näköalat olivat huikeat meidän kiivetessä 2000 kilometrin korkeuteen pitkin kapeita vuoristoteitä.

Lopulta saavuimme määränpäähämme. 24 tuntia liikenteessä ja näköala oli sen arvoinen. Jättimäinen vuoristo, keskellä tulivuoren kraatteri ja ympärillä laavakenttiä. Näky oli kuin Marssissa konsanaan.Toinen päivä meni siis paikkoja ihastellen, kuvia ottaen ja valmistautuen seuraavan päivän eepokseen.

Ja tämä eepos oli auringonnousun seuraaminen vuoren huipulta. Kello oli soimassa kolmen pintaan aamulla. Päälle lämmintä vaatetta(plus vuokraamamme talvitakki). Hostellin edessä oli jeeppi odottamassa ja kapusimme kyytiin. Ulkona oli noin nolla astetta ja pilkko pimeää. Tuli ihan Suomen syksy mieleen. Tähdet tuikkivat meidän ajaessa kohti laavakenttiä ja määränpäätämme. Olo oli odottavan innostava. Jeepit osoittautuivat hyviksi maastoautoiksi meidän kavutessa kohti jyrkkiä rinteitä. Osassa kohtaa tuli mieleen, että mitenkähän tässä käy, mutta niin vaan kuski ohjasi ajokkinsa vuoren huipulle. Ja juuri kreivin aikaan. Aurinko alkoi nousta horisontista. Ja seuraavan tunnin ajan kuului katsomosta vain kauniita huokauksia. Näky oli huikea. Vuoret, väistyvät tähdet, auringon valon erinäiset värit tähtitaivaalla. Veti aikuisen miehenkin hiljaiseksi. Lopussa koko alue oli paljastunut ja koko vuoristo setti oli uskomaton. Kamerat kävivät niin kuumina, että savu höyrysi ilmassa. Olin vihdoin löytänyt sisäisen rauhan :)

Täältä laskeuduimme alas kraatteriin. Paikalliset tarjosivat ponikyytejä kraatterin huipulle, mutta tyydyimme kävelemään ja kuluttamaan kaloreita. Kraatterin huipulle päästyämme hengähdimme hetken ja aloimme tarkastella lähemmin tätä mystistä entisaikojen uhrauspaikkaa. Haju oli ainakin kamala. Sulfaatti tai vastaava haisi ihan mädänneeltä kananmunalta. Paitaa naaman eteen ja seurasimme kraatterin reunaa. Täältäkin näkymät olivat hienot ja kalliosta pystyi helposti hahmottamaan laavavirtojen kulun. Lopulta saimme tarpeeksemme ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti hotellia ja aamupalaa. Tähän päälle vielä parin tunnin täsmäunet ja paluumatka Jakartalle voisi alkaa.

To be continued...