The last big Adventure in SE Asia: 13.12.2009

Yhdeksän tunnin bussimatka muuttuikin ”yllättävästi” 13 tunnin mittaiseksi. Kilometrejä kertyi about 400 km. Toki ylitettiin Mekong lautalla ja suoritettiin rajatoimenpiteet, mutta hiersi se silti ahteria. Onneksi uni maistui ja kokonaisajasta n.5 tuntia kului ottaessa unta palloon.

Ho Chi Minh City(tutummin Saigon), on valtava kaupunki. 9 miljoonaa asukasta ja 5 miljoonaa scootteria. You do the math :). Eli liikenne on aivan älytön. Surina ja hurina käy korviin. Jokaista liikettä täytyy seurata jos meinaa ylittää kadun. Saavuttiin sen verran myöhään, että otettiin eka hotelli mikä tuli vastaan. Hotelli mallia pakasta vedetty kaikilla herkuilla ja hintaa 12 dollaria yö. Ei hassummin. Rankan matkustamisen uuvuttamat matkalaiset painuivat unimaailmaa kympin pintaan.

Ensimmäinen kokonainen päivä meni kierrellessä kommunistisen Vietnamin maamerkkejä ja loppuillasta odoteltiin vieraita Suomesta. Toverit Hannu ja Mika saapuisivat Vietnamiin seuraksemme.

Päivän kohokohtia: Re-unification Palace. Ensimmäinen mesta mihin Pohjois-Vietnamin joukot ryntäsivät etelän antauduttua. Palatsi toimi silloisen presidentin kotina ja sisustuksellaan voisi kuvitella olevansa Euroopassa. Palatsin pihalla on vieläkin nähtävillä kaksi ensimmäistä tankkia, jotka vyöryivät palatsin porttien läpi. Sisällä saatiin opas, joka kertoi paikan historiasta, asukkaista ja sodan viime hetkistä. Nykyään mesta toimii toverien kokoontumisajopaikkana :)

Lounaaksi syötiin mm. vuohea ja kania. Kanin liha oli ok, joskin sitä oli vähän ja paljon luita. Hesassa kuulemma, joku high-end rafla tarjoaa samaa mättöä sikamaiseen hintaan. Iltapäivästä käytiin kattomassa jenkkien julmuuksia sotamuseossa. Ei ne Amerikan pojatkaan ihan pulmusia olleet. Siviilien kohdistuvaa väkivaltaa ja laajamittaisia myrkytyksiä. Varsinkin Agent Orangen(kemikaaleja siviilien ja ympäristön päälle) uhrien kuvat saivat lounaaksi syödyn kanin palaset vellomaan mahassa.

Museossa oli myös paljon ajankohtaan sijoittuvia kuvia, ja oli myös mukava huomata suomalaisten lehtien ja mielenosoitusten päässeen museon seinille. Ehkä tästä syystä ei tarvita Vietnamiin visaa(muilta kansallisuuksilta 22 dollaria). Onpa mukava olla suomalainen itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä.

Lisämatskuna oli jenkkien käyttämät kidutusvälineet ja tilapäiseen vankilaan tutustuminen. Tiikerikoppeja ja vesikidutusta. Sama homma jatkuu atm Afganistanissa ja Irakissa. Sydän alkoi sykkiä sympaattiselle Vietnamille. Molemmin puolinen propaganda aiheutti pieni muotoisia repeilyjä.

Toveritkin saapuivat viimein ja käytiin yhdessä iltapalalla. Tuliaiseksi saatiin Finlandia vodka, joka vanhoja tapoja noudattaen seuraa koko reissun ajan rinkassa haittana :) (Remember Popov, jenkkien reissulta).

Seuraavan päivän ohjelmassa oli sissisodan käyntiä ala Viet Cong. Cu Chi tunnelit sijaitsee noin 60 kilometriä Saigonista ja sinne hurautettiin bussilla. Mukaan saatiin nuori pojan kloppi, joka diggaili täysillä länsimaista kulttuuria ja erityisesti Christina Aguileroa(tatska ja kaikki). Tämä muikea opas oli täynnä virtaa ja välistä kuultiinkin hauskoja tarinoita sodan jälkeisestä Vietnamista.

Tunneleista sen verran, että ne toimivat Vietnamin sodan aikana Viet Cong sissien verkostoina liikutella joukkoja, ne suojasivat myös amerikkalaisten ilma-iskuilta ja totta kai kotina maan alla. Tunneli verkosto ylsi yli 200 kilometriin ja näin länsimaalaisena paksukaisena olivat hämmästyttävän kapeita ja matalia :). Oppaamme esitteli erilaisia ansoja, asumuksia, kotitekoisia pommeja ja kaikkea kättä pitempää. Päivä vierähti nopeasti ja reissun kohokohta oli itse tunneleissa kulkeminen(ns. international tunnel eli levennetty vastaava). N.200 metrin ryömiminen ja kyykkääminen nosti hien pintaan, hymyn huulille ja paljon suomalaisia kirosanoja. Ja ainoa mitä näät on kaverin peräsin kunnollisen valon puuttuessa. Ei siis herkkähermoisille tai ahtaan paikan tunteille. Hauskaa oli silti ja kunnioitus paikallisia itsenäisyystaistelijoita kohtaan nousi taivaisiin. Miettikää asuvanne maan alla kuukausia ilman vettä, raitista ilma ja jatkuvien pommitusten keskellä. Ja loppujen lopuksi nämä toverit voittivat, suurvallan tultua toiseksi.

Kello soi jälleen kerran ennen kukonlaulua. Bussi Mekong Deltaan ja veneretkelle. Tämä päivä oli omistettu vesillä liikkumiseen ja maaseudulla pyörimiseen. Kolmisen tuntia bussilla/moottoriveneellä ja saavuttiin Unicorn saarelle. Saaren väestö elättelee itseään keräämällä hunajaa ja tekemällä siitä eri tuotteita. Näitä päästiin sitten testaamaan. Banaaniviiniä, riisiviinaa, teetä hunajalla ja kaikenmaailman makeisia hunajasta ja luonnosta. Oma suosikki oli banaanilastut sekä pähkinä-hunaja sekoitus.

Seuraavassa kylässä maisteltiin eri näköisiä hedelmiä ja tutustuttiin lähemmin niiden viljelyyn. Tämän jälkeen oli vuorossa soutelua paikallisessa suistossa. Tässä mestassa sielu lepäsi. Loppupäivästä piipahdettiin kookoskarkkitehtaassa. Käsipelillä syntyy melko mellevää herkkua, joka pystyy kilpailemaan jopa Haribon kanssa. Tästä jatkettiin Vietnam sotaleffoistakin tutulla jokiajelulla. Moottorin puksuttaessa tuli mieleen, että jos tuolla jossain joku sissi odottaisi singon kanssa ei siinä minkään maan veneen panssarit ja gatlinkit auta. Tsekatkaa Acocalypse Now leffa niin tiedätte mistä puhun.

Loppupäivästä lounas ja lepäilyä riippumatoissa. Niin joo käytiin myös pyöräilemässä. Eipä ole tullut pyöräiltyä sitten Suomen niin olihan se mukavaa hommaa. Ja leppoisa tapa nähdä maaseutua. Piti myös etsiä paikallinen apteekki ja voin sanoa, että vaikea homma jos kukaan ei puhu englantia. Piti siis sönköttää Vietnamia :). Tohtoria, ristiä ja piikkiä esiteltiin käsin ja sanoin. Lopulta ajatus meni perille ja saatiin tarvittavat ohjeet. Apteekkia tarvittiin sen takia, että kirjoittajalla meni pötsi sekaisin. Delhibelly aka turistiripuli. Ja tätä sairastetaan vielä kirjoittamisen aikanakin. Toki olo alkaa parantua ja pönttöralli alkaa hellittään :)

Tällä hetkellä ollaan Ho Anhissa ja huomenna Huehin.